lauantai 18. tammikuuta 2014

Issikkoimassa

Viime vuoden viimeisinä päivinä oli vuorossa issikkavaellus Pälkäneen Alfur-tallilla. Olin luvannut pikkusiskoilleni vieväni heidät ratsastaan vuotta aiemmin joululahjana, aika vaan tuntuu kuluvan niin vauhdilla, että ei ihan ehditty ennen joulua. Tai yritystä kyllä oli, mutta silloin kun puolitoistatuntinen oli varattu, oli niin kaljakka keli ja jäätä jokapaikassa että oli turvallisempaa siirtää ratsastus toiseen kertaan.

Edellisen kerran kävimme ratsastamassa yhdessä noin vuotta aiemmin, poikkeuksen teki, että tässä välissä ei juurikaan oltu ratsastettu, paitsi nuorin siskoistani oli yhden kerran ollut ratsastamassa tässä välissä. Oma historiani hevosten kanssa alkoi vasta aikuisiällä, reilusti yli 25-vuotiaana. En siis ollut tyypillinen heppatyttö millään muotoa, mutta ratsastus kiehtoi minua lähinnä kehonhallinnan kautta. Niinpä aikoinaan lähdimme työkavereiden kanssa tyky-päivänä ratsastamaan ja sille tielle jäimme yhden kollegani kanssa. Ratsastin säännöllisesti kerran viikkoon noin 3 vuoden ajan. Ensin Ylöjärvellä ja sitten Valkeakosken Tarttilassa.

Ratsastus on yksi loistavista harrastusmuodoista nollaamaan pääkoppaa. Ratsastustunnin aikana ainakaan minä en ehdi ajatella yhtään mitään muuta kuin mitä tässä nyt tapahtuu ja mitä seuraavaksi pitäisi tapahtua. Koska oma alotukseni tapahtui myöhäisemmällä iällä, voin kertoa että alkuun oli melkoisia jännityksiä hevosen selässä... melko korkealla! Ilokseni olen tipahtanut selästä ainoastaan yhden kerran. Sitä sanotaan että hevosen selästä pitää tippua 99 kertaa ja sen jälkeen on loistava ratsastaja, minulla siis on vielä matkaa siihen.

Alfur-tallin pihassa ennen ratsastusta.
Issikoilla ratsastaminen on hieman eri maailmansa verrattuna tyypilliseen maneesissa ratsastamiseen. Ensinnäkin issikoilla on yksi oma askelluslaji mitä muut hevoset eivät käytä: töltti. Tölttiä kuvataan usein tasasena kyytinä. Itse kuvaisin tölttiä askellukseksi missä tuntuu kuin olisit ompelukoneen kyydissä mikä tikkaa melkoista tahtia. Meno on kyllä tasaista, mutta takamus saa kyllä melkoisen "hieronnan" yrittäessä imeä itseään satulaan kiinni. Tosin, eri issikoilla töltti tuntuu erilaiselta.

Pikkusisko laittamassa Millaa valmiiksi.
Olimme varanneet tämän kertaisen ratsastuksen ns. lumiseen aikaan. Harmi vaan, että luonto ei ollut asiasta samaa mieltä ja ilostutti meitä viikon vesisateella ennen ratsastusta, joten voit uskoa että maasto oli kurainen. Ratsastuksen ajan oli kuitenkin kirkasta, eikä satanut, se oli hyvä se. Olimme liikkeellä nelistään, me kolme ja opetttaja. Ensin laitetiin issikat ratsastus kuntoon (voi taivas, miten nämä suitset laitettiinkaan!) ja sitten talutettiin issikat kentälle ulos, jossa aina vähän muistutellaan ennen maastoon lähtöä miten niitä ratsastetaan.

Toisen siskon issikka ei halunnut kuvautua :)
Oma istuntani oli karannut ilmeisesti kajakin perukoille, istuin kuulemma kuin nojatuolissa, jalat edessä ja pienessä takakenossa. Ja vaikka miten yritin, en vaan löytänyt sitä vanhaa kunnon istuntaa, jonka olen osannut. Tässä ensimmäinen huomio, vaikka olet joskus tehnyt paljonkin jotain, varsinkin asennot pääsee helposti unohtumaan. Minulla on tapana aina tuntien alussa tehdä pysäytyksiä ja voltteja, jotta pääsen sinuiksi ratsuni kanssa. Niin siis nytkin, tällä pystyy hyvin rauhoittamaan itsensä mutta myös ratsun, hän tietää että ohjeet ovat selkeät eikä tarvitse miettiä että mitä tuo nyt haluaa, samaan aikaan vauhtia ja jarrua...Hevoset ja varsinkin issikat ovat todella herkkiä ohjattavia. Riittää kun selässä ainoastaan jännität vatsalihaksia niin herkät ratsut pysäyttävät menon. Uskomatonta! Mieletön koulutustyö!

Tää oli mun issikka, en muista kyllä nimeä enää...
Koska edellisestä ratsastuksesta oli kulunut jo niin kauan aikaa ja rutiini oli hieman hukassa, olimme kentällä hieman pidemmän aikaa ennen kuin matkasimme metsäpoluille. Menimme rauhallista käyntiä väistellen kiviä, puita ja oksia. Välillä palasimme takasin kentälle kokeilemaan tölttiä ja se sujui oikein mallikkaasti. Minun issikallani oli intoa mennä melkoista kiitotölttiä, joten ihan rauhassa sain pidätellä, jotta vauhti saatiin siedettäväksi. Loppuun pyrähdimme vielä pienen metsäpolun kautta ennen kuin palasimme tallille. Hieman ennen tallia ohjaaja pyysi ottamaan meitä jalustimet pois jaloista ja venyttelemään hetki nilkkoja ennen kuin hypätään selästä pois. Viimeiset metrit talutettiin ratsut omiin pilttuisiin, jotta maitohapot lähtisivät liikkeelle tottumattomista jaloistamme.

Lopuksi ratsut pilttuisiin, varusteiden riisuminen ja pesu, viimeiset silitykset ja matka kotia kohti. Minun täytyy sanoa, että tänä vuonna en meinannut rentoutua ollenkaan vaelluksen aikana, tai metsässä kaikki oli ok, mutta kentällä jotenkin jämähdin lukkoon. Minulla oli virkeä issikka ja en tiedä johtuiko varuillaan olo siitä. Joka tapauksessa huomasin miettiväni kotimatkalla, koska haluan ratsastaa seuraavan kerran. Yleensä mahdollisimman pian, nyt ei tullut sitä tunnetta. Näinkö iän myötä on tullut enemmän tietoisemmaksi mahdollisista riskeistä vai mitä se on, haluan kuitenkin jatkossakin ratsastaa, ehkä pitäisi ymmärtää ettei näin pitkiä taukoja kannata pitää välissä.

ihhahhaaa,
Katja